Tuberkuloosi tautina tunnettiin jo antiikin Kreikassa, jossa sille annettiin nimitys phthisis (näivetystä kuvaava sana). Länsimaisen lääketieteen isä, lääkäri Hippokrates (noin 460-377 eKr.) kirjoitti phtisikseen sairastuttavan tavallisimmin 18-35 vuoden ikäisinä. Galenos (129-216 jKr.) suositti tautiin parannuskeinoina raitista ilmaa, maitoa ja merimatkoja.
Tartuntatapaa ei tunnettu, mutta tartuntoja ihmisten välillä epäiltiin. Italialainen lääkäri Girolamo (Hieronymos) Fracastoro (1468-1553) päätteli 1500-luvulla, että keuhkotuberkuloosi oli tarttuva sairaus. Esimerkiksi Italiassa ja Espanjassa tautiin kuolleet piti ilmoittaa viranomaisille ja heidän henkilökohtaiset tavaransa poltettiin, koska ajateltiin taudin tarttuvan esineiden välityksellä. 1700-luvulla taas alettiin epäillä taudin olevan perinnöllisen, koska kokonaiset isot perheet sairastuivat, mutta sairastuneita hoitavat saattoivat säästyä taudilta. Suomessakin tuberkuloosin esiintymisen tietyissä taloissa ja perhekunnissa katsottiin olevan todistuksena sairauden perinnöllisyydestä tai asuinpaikan epäterveellisyydestä.
1800-luvulla tautia alettiin kutsua tuberkuloosiksi. Vuonna 1882 saksalainen lääkäri, Robert Koch, löysi tuberkuloosia aiheuttavan Mycobacterium tuberculosis-bakteerin. Georg Cornet esitti vuonna 1888, että tuberkuloosi leviää ennen kaikkea potilaan kuivuneista ysköksistä syntyneen pölyn välityksellä. Sen seurauksena annettiin yksityiskohtaisia ohjeita mm. käyttäytymisestä sisätiloissa (”älä sylje lattialle”), kirjojen säilyttämisestä lasikaapeissa ja jopa naisten hameiden pituudesta. Hameen helman tuli olla 10 cm lattian pinnan yläpuolella, jotta se ei keräisi pölyä luudan tapaan.
Vuonna 1934 amerikkalainen tiedemies, William F. Wells julkaisi teoriansa ilman välityksellä tarttuvista taudeista ja piti mahdollisena, että sekä tuberkuloosi että tuhkarokko leviävät ihmisestä toiseen pienpisaroissa. Vasta vuonna 1955 tutkija Richard Riley yhdessä mentorinsa Wellsin kanssa osoitti tuberkuloosin ilmavälitteisen tartunnan todeksi marsuilla tehdyissä eläinkokeissa.
Tuberkuloosin hoito perustui pitkään yleiskunnon kohottamiseen joko kotioloissa tai entistä useammin korkeassa ilmanalassa sijaitsevissa parantoloissa. Parantolahoito käynnistyi Keski-Euroopassa 1850-luvulla ja levisi tuberkuloosiin sairastuneiden hoitomalliksi myös Suomeen. Tuberkuloosiparantoloissa hoidon keskeiset elementit olivat lepo, auringonvalo, raitis ulkoilma, hyvä ravitsemus ja elämänrytmin säännöllisyys. 1920-luvulta alkaen Suomen parantoloissa alettiin harjoittaa vähitellen myös kirurgisia hoitomuotoja: tehtiin ilmarinta, öljyrinta, palleahermon katkaiseminen, rinnanmuovausleikkaus. 1950-luvulla otettiin käyttöön vielä sairastuneen keuhkon osan poistoleikkaukset. Voit lukea lisää parantolahistoriasta tästä.
Tuberkuloosiin tehoavia lääkkeitä saatiin käyttöön vähitellen vasta 1940-luvun lopussa, yksi kerrallaan. 1950-luvulla Suomessa oli käytössä lihakseen pistettävä streptomysiini ja suun kautta annosteltavat para-aminosalisyylihappo (PAS), isoniatsidi ja sykloseriini. 1960-luvun lopussa käyttöön saatiin etambutoli, rifampisiini ja pyratsiiniamidi. Vasta vuonna 1984 löytyi tehokas lääkeyhdistelmä (rifampisiini, isoniatsidi, pyratsiiniamidi ja etambutoli), jota käytetään nykyäänkin lääkeherkän tuberkuloosin hoidossa. Uuden lääkeyhdistelmän myötä hoidon kesto lyhentyi aiemmasta puolestatoista vuodesta puoleen vuoteen. Voit lukea lisää tuberkuloosin lääkehoidosta tästä.