Tuberkuloosin lääkehoidon kehitys aikajanana
Kun saksalainen lääkäri ja tutkija Robert Koch (1843–1910) eristi tuberkuloosibakteerin vuonna 1882 ja osoitti sen roolin taudin synnyssä, toivo tehokkaan tuberkuloosilääkkeen keksimisestä heräsi. Koch vastasi toiveisiin esittelemällä syksyllä 1890 tuberkuloosilääkkeen, joka sai myöhemmin nimen tuberkuliini. Ilmoitus herätti maailmanlaajuista huomiota, ja potilaita ja lääkäreitä kaikkialta maailmasta virtasi Berliiniin lääkkeen toivossa. Pian kävi kuitenkin selväksi, että tuberkuliinista oli monille potilaille enemmän haittaa kuin hyötyä. Vähintäänkin se aiheutti pistokohdassa kovettumista ja tulehtumista, ja pahimmissa tapauksessa voimakkaan, toisinaan kuolemaan johtavan yleisreaktion. Vahvistetut parantumiset sen sijaan olivat harvinaisia. Painostettuna Koch paljasti lääkkeen koostuvan glyseriinistä ja heikennetyistä tuberkuloosibakteereista. Koch kehitti lääkkeestään myös vaarattomamman version, ja sekä vanhaa että uutta versiota tuberkuliinista käytettiin, paremman puutteessa, pitkälle 1900-luvulle saakka.
Tuberkuloosi oli erittäin yleinen, vakava ja usein pitkäaikainen sairaus, joten ei ole ihme, että monenlaista kokeiltiin oireiden lievittämiseksi ja taudin parantamiseksi: erilaisia suun kautta otettavia ja hengitettäviä lääkkeitä, voiteita ja tinktuuroita, vesihoitoja ja kääreitä, voimistelua ja ratsastusta sekä tietysti alkoholia ja oopiumia eri muodoissa. Suomessa kansa uskoi lujasti tervaan, jota käytettiin monessa muodossa. 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku olivat myös niin sanottujen patenttilääkkeiden kulta-aikaa. Potentiaaliset markkinat olivat maailmanlaajuiset, mutta valvonta vielä olematonta. Tehokkaasti markkinoidulla tuberkuloosilääkkeellä saattoi tehdä mittavia voittoja. 1910-luvun alussa Saksassa ja Yhdysvalloissa esimerkiksi intoiltiin Friedrich Friedemannin ”kilpikonnalääkkeestä” (turtle cure) ja Suomessa raatimies Adolf Rimpiläisen rimpeliinistä. Jälkimmäisen tärkein ainesosa oli terva, edellisen kilpikonnista eristetyt bakteerit.
Tutkijoita taas kiinnostivat maailmansotien välisenä aikana erityisesti metallit. Tavoitteena oli ”sterilisatio magna” (tuberkuloosibakteerien tappaminen muuta elimistöä vahingoittamatta), ja kokeita tehtiin muun muassa kullalla, hopealla, mangaanilla ja kadmiumilla. Vuonna 1924 otsikoihin nousivat kultasuolat, kun tanskalainen parantolalääkäri Holger Møllgaard ilmoitti kehittäneensä tuberkuloosilääkkeen, jolle hän antoi nimen sanocrysin. Nummelan parantolan ylilääkäri Axel von Bonsdorff (1868–1945) kiiruhti Tanskaan tutustumaan menetelmään ja organisoimaan lääkkeen maahantuonnin. Mutta sanokrysin oli kallista ja myrkyllistä ja aiheutti todennäköisemmin vaikeita haittavaikutuksia kuin kiistatonta parantumista. Sitä käytettiin kuitenkin suomalaisissakin parantoloissa kokeellisesti ainakin vuosikymmenen ajan. Toistuvat takaiskut lääkehoidon alalla saivat monet tuberkuloosilääkärit suhtautumaan epäilleen biokemiallisiin ratkaisuihin ylipäätään. Heidän näkökulmastaan oli järkevämpää keskittyä tartuntojen rajoittamiseen eristämistoimien ja paremman hygienian avulla.
Biokemialliset keinot osoittivat kuitenkin pian voimansa. Sulfalääkkeet tulivat markkinoille vuoden 1936 jälkeen, ja penisilliini kehitettiin lääkkeeksi USA:ssa toisen maailmansodan aikana. Nämä lääkkeet olivat ihmeellisen tehokkaita monien tartuntatautien ja tulehdusten hoidossa, mutta tuberkuloosin ei eivät tehonneet. Penisilliini, ensimmäinen varsinainen antibiootti, ohjasi tutkijoiden kiinnostusta homeisiin ja maaperän bakteereihin. Selman Waksman (1888–1973), ukrainalaissyntyinen, USA:ssa toiminut mikrobiologi, osui lopulta kultasuoneen: vuosien systemaattisen seulomisen ja testaamisen jälkeen hänen tutkimusryhmänsä löysi maaperästä bakteereita, jotka tuhosivat tuberkuloosibakteereita, ja kehitti niistä lääkkeen vuoteen 1944 mennessä. Streptomysiini tuli markkinoille 1940-luvun lopussa. Muutamaa vuotta myöhemmin Ruotsissa työskentelevä tanskalainen mikrobiologi Jörgen Lehmann (1898–1989) esitteli toisen tuberkuloosilääkkeen, para-amino-salisyylihapon (PAS). Kolmas täsmälääkeaine, isoniatsidi, tuli saataville vuonna 1952. Suomeen ensimmäinen erä streptomysiiniä saapui helmikuussa 1947, PAS vuonna 1950 ja isoniatsidi vuonna 1952. Sykloseriini keksittiin vuonna 1955, etionamidi vuonna 1960. Vuonna 1968 käyttöön saatiin vielä kolme uutta tuberkuloosilääkettä, etambutoli, kapreomysiini, rifampisiini ja pyratsiiniamidi. 1980-luvulta alkaen on tutkittu fluorokinolonien tehoa tuberkuloosin hoidossa. Levofloksasiinista ja moksifloksasiinista on sittemmin tullut monilääkeresistentin (vastustuskyky sekä rifampisiinille että isoniatsidille) tuberkuloositaudin hoidon tärkeä lääkeryhmä.
Siinä missä lääkkeiden tehon testaaminen oli aiemmin ollut jokseenkin sattumanvaraista puuhaa, uudet tuberkuloosilääkkeet olivat ensimmäisiä, joiden tehoa arvioitiin satunnaistettujen kliinisen tutkimusten avulla. Suomessa yhdistelmälääkitys (streptomysiini, PAS ja isoniatsidi) vakiintui käyttöön 1950-luvun puolivälissä. Standardihoito kesti tuolloin 18 kuukautta. Hoidon läpivientiä hankaloittivat kivuliaat streptomysiinipistokset haittavaikutuksineen ja PAS-lääkitykseen liittyvä pahoinvointi.
Tärkeä edistysaskel oli vuonna 1984 julkaistu tutkimus puolen vuoden hoitoajan riittävyydestä, jos käytettiin hoidon intensiivivaiheessa (kaksi ensimmäistä kuukautta) neljää lääkettä (rifampisiini, isoniatsidi, pyratsiiniamidi ja streptomysiini tai etambutoli) ja hoidon ylläpitovaiheessa (neljä seuraavaa kuukautta) jatkettiin rifampisiinin ja isoniatsidin yhdistelmällä. Tämä on myös nykyisen lääkeherkän tuberkuloosin hoidon kivijalka (etambutoli neljäntenä tuberkuloosilääkkeenä).
Monille lääkkeille vastustuskykyisen tuberkuloosin (MDR-tuberkuloosi) hoito aloitetaan vähintään viidellä eri lääkkeellä. Lopullinen lääkeyhdistelmä suunnitellaan yksilöllisesti tuberkuloosikannan lääkeherkkyyden mukaan. Hoito on aina lääkeherkän tuberkuloosin hoitoa pitempi ja raskaampi. MDR-tuberkuloosin hoito on tuonut uudelleen käyttöön jo unohdetut tuberkuloosilääkkeet, sykloseriinin ja etionamidin.
Tuberkuloosin lääkehoidon evoluutio
