Tuberkuloosi on vanha sairaus, vaikka nimi “tuberkuloosi” tulikin käyttöön vasta 1800-luvulla. Taudin hoitaminen oli pitkään vaikeaa, toivotontakin. Hoitosuosituksiin kuului antiikista 1800-luvulle saakka usein “ilmastonvaihdos”, matkustaminen terveellisempään ympäristöön. Usko tietynlaisen luonnonympäristön parantavaan voimaan oli vahva, vaikka asiantuntijat kiistelivätkin siitä, millainen ympäristö oli terapeuttisin. 1800-luvun jälkipuoliskolla alaa voitti näkemys, että keuhkotautiselle sopi parhaiten korkea ilmanala. Tämän ajatuksen motivoimana perustettiin ensimmäiset keuhkotautisten hoitoon erikoistuneet laitokset saksankielisen Keski-Euroopan vuoristoisille alueille.
Ensimmäisenä erikoistuneena keuhkotautiparantolana pidetään Sleesiassa vuonna 1854 avattua Görbersdorfin parantolaa (nykyisin Sokołowsko, Puola). Sen perustaja, lääkäri Hermann Brehmer (1826-89) uskoi keuhkotaudin johtuvan huonosta keuhkoverenkierrosta, jonka puolestaan aiheutti liian pieni ja heikko sydän. Sydäntä saattoi vahvistaa liikunnalla (kävelemällä) korkeassa ilmanalassa. Säännöllinen päivärytmi lääkärin tiukan silmälläpidon alaisena oli toinen Görbersdorfin hoidon perusperiaate. Laitoksesta tuli malli, jota jäljiteltiin kaikkialla maailmassa. Lääkäri Peter Dettweiler (1837-1904) oli yksi Brehmerin varhaisista seuraajista. Hänen mukaansa keuhkotautisen oli kuitenkin parasta nauttia vuoristoilmasta levossa, ja hänen parantoloissaan potilaat viettivätkin suuren osan ajastaan makaamalla tarkoitusta varten suunnitteluissa lepotuoleissa parvekkeilla tai terasseilla. Parantoloiden yleistymisen kannalta tärkeä askel otettiin 1880-luvulla, kun tuberkuloosin parantolahoito sisällytettiin Saksan keisarikunnassa työväen sairausvakuutukseen. Tämä teki parantolahoidon saavutettavaksi myös vähävaraisille työväenluokkaisille potilaille.
1900-luvun alkuun mennessä parantolahoidosta oli tullut tuberkuloosin käypää hoitoa ja niin kutsutun yleishoidon peruselementit olivat paikallaan. Yleishoidon ideana oli auttaa elimistöä kamppailemaan tautia vastaan tarjoamalla potilaalle tukevaa, proteiinipitoista ruokaa, säännöllisyyttä, raitista ilmaa ja auringonvaloa sekä lepoa ja liikuntaa terveyttä edistävässä ympäristössä. Ihanteellinen parantola sijaitsi rauhallisessa paikassa etäällä suurista asutuskeskuksista. Se oli rakennettu korkealle, kuivalle paikalle, jossa se oli lempeiden tuulten ja auringonvalon saavutettavissa. Sitä ympäröivät havupuut, mielellään männyt, jotka kertoivat kuivasta maapohjasta ja joiden uskottiin myös puhdistavan ilmaa. Arkkitehtuuriltaan tuberkuloosiparantolat vaihtelivat luksushotellia muistuttavista, varakkaalle väelle suunnatuista mahtirakennuksista koruttomampiin, tavalliselle kansalle suunnattuihin ”kansanparantoloihin”.
Suomessa keskustelu keuhkotautiparantolan tarpeesta käynnistyi 1880-luvulla, aluksi lääkäripiireissä. Parantolaliikkeen keulahahmoksi nousi Richard Sievers (1852-1931), joka toimi uransa aikana muun muassa Helsingin kaupungin yleisen sairaalan (Marian sairaalan) johtavana lääkärinä, Suomen tuberkuloosin vastustamisyhdistyksen (nykyisin Filha ry) puheenjohtajana ja Lääkintöhallituksen ylijohtajana. Sievers teki useita opintomatkoja ulkomaille ja tutustui niiden aikana myös Keski-Euroopan parantoloihin, mukaan lukien Görbersdorfiin. Valtion keuhkotautiparantolan perustamista suositteli myös valtion ensimmäisen tuberkuloosikomitean vuonna 1900 julkaistu mietintö. Valtiosta tulikin ennen pitkää parantoloiden tärkein rahoittaja Suomessa, vaikka suoranaiset valtionparantolat jäivätkin poikkeuksiksi.
Silloisen Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäinen keuhkotautiparantola oli Halilan parantola Uudellakirkolla Karjalan Kannaksella. Sen perusti pietarilainen yksityislääkäri vuonna 1889. Halilan nousu suurparantolaksi alkoi, kun Venäjän keisarihuone osti sen vuonna 1891. Ensimmäiset suomalaisin voimin perustetut parantolat olivat Högsandin rannikkoparantola risatautisille (rauhastuberkuloottisille) lapsille Hankoniemessä (1901), Takaharjun parantola Punkaharjulla (1903) sekä Nummelan eli Röykän parantola Nurmijärvellä (1903). Högsandia ylläpiti tarkoitusta varten perustettu yhdistys, Nummelan perusti Finska Läkaresällskapet ja Takaharjun sen edellisen seuran kilpailijaksi noussut Suomalainen Lääkäriseura Duodecim. Takaharju ja Nummela olivat maan suurimmat tuberkuloosihoitolaitokset 1920-luvulle saakka, jolloin niiden ohi menivät Suomen valtion parantolana uudelleen avattu Halilan parantola (1920), Satalinnan parantola Harjavallassa (1925) sekä Helsinkiin kaupungin tuberkuloosisairaala (1929). Tällaisten isojen, tarkoitusta varten rakennettujen hoitolaitosten ohella 1900-luvun kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana kaupungit, järjestöt ja yksityishenkilöt perustivat useita pieniä ja keskisuuria parantoloita. Valtavaan hoitopaikkatarpeeseen ne eivät kuitenkaan riittäneet vastaamaan.
Parantolarakentamisen kulta-aikaa Suomessa oli 1930-luku. Vuonna 1929 säädetyssä laissa mielisairaaloiden ja tuberkuloosihoitolaitosten valtionavusta valtio sitoutui kattamaan leijonanosan kuntien perustamien parantoloihin perustamis- ja ylläpitokustannuksista. Kunnat tarttuivat tähän mahdollisuuteen innolla. Ne perustivat erityisiä kuntainliittoja parantoloita rakentamaan ja pyörittämään. Kuntainliittomallista tuli sittemmin maan tapa; sitä alettiin soveltaa mielisairaanhoidossa ja sitten erikoissairaanhoidossa yleensä. Vuosina 1930-41 Suomessa avattiin 12 suurta kuntien omistamaa kansanparantolaa, joissa oli (avattaessa) yhteensä 2527 potilaspaikkaa. Nuoressa tasavallassa nämä johtavien arkkitehtien suunnittelemat modernit hoitolaitokset olivat sekä kansallinen että paikallinen ylpeydenaihe.
Toisen maailmansodan aikana suurin osa parantolapaikoista oli varattu armeijalle. Sota myös verotti parantolakapasiteettia: Halilan parantola ja Viipurin tuberkuloosisairaala sekä joukko pienempiä Karjalan Kannaksella sijainneita parantoloita menetettiin sen seurauksena. Ainoa sodan jälkeen rakennettu kokonaan uusi parantola oli Maarianhaminassa vuonna 1952 avattu 50-paikkainen Ahvenanmaan keskusparantola. Sodassa tuhottu Muurolan parantola kuitenkin rakennettiin uudelleen (1951), ja monia vanhempia parantoloita laajennettiin niin, että tuberkuloosihoitopaikkojen määrä oli suurimmillaan niinkin myöhään kuin vuonna 1960.
Vuoden 1948 tuberkuloosilaki synnytti Suomeen kattavat julkiset tuberkuloosipalvelut. Maa jaettiin tuberkuloosipiireihin, joista jokaisessa oli keskusparantola, keskushuoltola, muita huoltoloita ja joskus myös muita parantoloita. Verkostoon kuuluivat tavallaan myös joulumerkkikodit eli tuberkuloosin uhkaamien vauvojen hoitokodit, vaikka ne eivät olleetkaan julkisen terveydenhuollon osa vaan Suomen tuberkuloosin vastustamisyhdistyksen omistuksessa. Keskusparantolan ylilääkäri toimi myös tuberkuloosipiirin johtajana. 1950-luvulla keskusparantoloissa alettiin tehdä enemmän ja systemaattisemmin tutkimusta ja harjoittaa lääkärien jatkokoulutusta, ja niiden yleisilme muuttui sairaalamaisemmaksi.
1920-luvulla parantoloissa alettiin yleishoidon ohella harjoittaa myös spesifejä hoitomuotoja, aluksi kirurgiaa. Eniten käytetty ja vähiten invasiivinen keuhkotuberkuloosin kirurginen hoitomuoto oli keinotekoinen ilmarinta. Se oli kehitetty 1800-luvun lopulla ja sitä oli käytetty ensimmäisen kerran Suomessa vuonna 1908, mutta parantolarutiinia siitä tuli vasta 1920-luvun jälkipuoliskolla. Toimenpiteessä sairas keuhko painetaan kasaan pistämällä ilmaa keuhkopussin lehtien väliin. Näin aikaansaatu kollapsi oli väliaikainen; sen ylläpitäminen vaati säännöllisiä jälkitäyttöjä. Muita operaatioita olivat palleahermon katkaiseminen ja rinnanmuovausleikkaus. Edellinen perustui siihen, että halvaantunut pallea nousi painamaan sairastuneen keuhkon alemmat lohkot kasaan. Jälkimmäisessä tavoitteena on keuhkon pysyvä kollapsi kylkiluita poistamalla. Keuhkon- ja lohkonpoistot yleistyivät vasta 1950-luvulla.
Spesifit, tehokkaat lääkkeet tulivat keinovalikoimaan vuosina 1948-52. Nopeassa tahdissa saatiin käyttöön kolme kemoterapeuttista lääkeainetta (streptomysiini, PAS ja isoniatsidi), joiden pian huomattiin toimivan parhaiten yhdessä. Vaikka moni aikalainen odotti lääkkeistä ihmeenomaista parantamiskeinoa, oli lääkeyhdistelmä nykytiedon valossa monessa tapauksessa liian heikko. Pitkää parantolahoitoa pidettiin edelleen tarpeellisena, koska hoitokuuri oli pitkä, haittavaikutukset olivat yleisiä ja erityisesti streptomysiinin annostelu vaati taitoa. 1950-luku oli siirtymävaihetta, jolloin perinteistä yleishoitoa harjoitettiin spesifien kirurgisten menetelmien ja lääkehoidon rinnalla.
Potilaan kannalta vuoden 1961 uusi tuberkuloosilaki oli käänteentekevä, sillä se teki parantolahoidosta, myös lääkkeistä, potilaalle ilmaisia. Vuonna 1967 Suomessa otettiin käyttöön kolme uutta tuberkuloosilääkettä, rifampisiini, etambutoli ja pyratsiiniamidi. Niitä käytetään, yhdessä isoniatsidin kanssa, edelleen tuberkuloosin hoidossa. Kun tutkimukset Suomessa ja muualla osoittivat, että lääkitseminen onnistuu myös avohoidossa, parantola menetti alkuperäisen tarkoituksensa. Ja kun tuberkuloottisten potilaiden määrä väheni nopeasti, parantoloihin alettiin ottaa myös muita tauteja sairastavia potilaita. Pakollisesta ulkoilmahoidosta luovuttiin, ja parantolarakennuksille luonteenomaiset suuret yhteisparvekkeet purettiin tai rakennettiin umpeen. Tuberkuloosiparantolapiirit sulautettiin sairaanhoitopiireihin, jotka saivat havaita, ettei tarkoitusta varten suunniteltujen parantolarakennusten muuntaminen yleissairaalakäyttöön välttämättä ollut helppoa eikä halpaa. 1970-luvun alkuun tultaessa oli ilmeistä, että tuberkuloosiparantoloiden aika oli ohi. Vuonna 1986 tuberkuloosipiirit lakkautettiin ja tuberkuloosin hoito integroitiin virallisestikin muuhun erikoissairaanhoitoon.
Suomen tuberkuloosiparantolat kartalla (Google maps, avautuu uuteen välilehteen)
Kartasta on jätetty pois yksityisasuntoina toimivat entiset parantolarakennukset.
Suomessa toimineita tuberkuloosiparantoloita ja -sairaaloita
| Nimi | Avattu | Suljettu |
|---|---|---|
| Halila | 1889 | 1940 (talvisota) |
| Högsand | 1901 | 1940 (Hangon vuokra-aika) |
| Takaharju | 1903 | 1964 |
| Nummela | 1903 | 1958 |
| Kurikan parantola | 1910 | 1964 |
| Ruoveden parantola | 1910 | 1963 |
| Vöyrin parantola | 1912 | 1934 |
| Kauttuan parantola | 1913 | 1976 |
| Iisalmen parantola | 1913 | 1941 |
| Alavuden parantola | 1913 | 1945 |
| Tarinaharju | 1913 | 1971 |
| Oulaisten parantola (puinen) | 1914 | 1964 |
| Porvoon parantola | 1914 | 1964 |
| Teuvan parantola | 1914 | 1964 |
| Lohjan parantola | 1914 | 1940 |
| Tampereen parantola (Kaupin sairaala) | 1915 | 1964 |
| Kalevanniemen parantola | 1920 | 1963 |
| Kronobyn parantola | 1924 | |
| Satalinna | 1925 | 1960 |
| Högåsen (Kristiinankaupunki) | 1925 | 1964 |
| Salpausselän parantola | 1925 | 1960 |
| Pörkenäsin lastenparantola (Pietarsaari) | 1925 | 1951 |
| Forssan parantola (Lounais-Hämeen keuhkotautiparantola | 1926 | 1966 |
| Patrun parantola | 1926 | 1940 (talvisota) |
| Muurolan parantola | 1927 | 1975 |
| Lapinjärven parantola | 1927 | 1961 |
| Kinkomaa | 1930 | 1971 |
| Helsingin tuberkuloosisairaala (Laakso) | 1930 | |
| Viipurin tuberkuloosisairaala | 1930 | 1940 (talvisota) |
| Vaasan tuberkuloosisairaala | 1930 | 1965 |
| Pikonlinna | 1931 | 1968 |
| Päivärinne | 1932 | 1970 |
| Ahveniston parantola | 1932 | 1979 |
| Härmän parantola | 1933 | 1972 |
| Paimion parantola | 1933 | 1986 |
| Kuusankosken keuhkotautiparantola | 1933 | 1962 |
| Kiljavan parantola | 1938 | 1975 |
| Tiuruniemi | 1939 | |
| Östanlidin parantola | 1941 | 1970 |
| Ahvenanmaan keskusparantola | 1952 | 1988 |
| Oulaisten keskusparantola | 1954 | 1987 |